Pedagogiikasta opittua

Tällä viikolla oli hieno ja innostunut asiakastapaaminen. Lähdin tapaamisen jälkeen miettimään, mitä on nyt tähän astisista pedagogiikan opinnoista jäänyt taskuun ja mitä voisi ottaa esille kirjaston kontekstissa. Opinnot ovat olleet hyvin antoisia vaikkakin työläitä, mutta oppia on tarttunut mukaan. Mahtavin tilanne oli kun oli opettajana ja voi heti otttaa käyttöön uusia oppeja.

Kirjastot järjestävät paljon tapahtumia ja opetustuokioita kaiken ikäisille koululaisille. Se aika, jonka oppilas (tai minkä ikäinen oppija hyvänsä) jaksaa keskittyneesti kuunnella opettajan monologia on maksimissaan 10 minuuttia. Siinä vaihheessa useamman ajatus lähtee harhailemaan. Mitä pienempi kuuntelija on niin sitä nopeammin. Eli kirjastojenkin opetustuokioitakin on hyvä opetella tauottamaan.

Sopivaa tauotusta voi esim. kirjavinkkauksen aikana ottaa käyttöön kysymyspallo, ja heität sitä parin vinkattavan kirjan välein luokkaan. Voit vaikka sopia, että opettaja pyytää oppilaita varautumaan muutamalla sanalla kertomaan heidän lempikirjastaan. Se kenelle pallo tipahaa kertoo kirjastaan. Näin tuntiin saadaan taukoja, vaihtelua ja osallistamista.

Osallistaminen on nykyään aina tärkeämpä ja tekemällä oppii kaikkein parhaiten. Tätä kannataa myös miettiä kirjastonkäytön opetuksen suhteen. QR-koodikävelyt esimerkiksi ovat juuri sopivaa osallistamista ja aktivointia.

Flipped classroom eli käänteinen luokkahuone voi toimia hyvin myös kirjastojen tiedonhankinnan ohjauksessa. Olen varmaan ennnenkin kirjoittanut, että videointien suurimittainen käyttö on kirjastoissa vielä käyttämättä. Tiedonhaun ohjauksen voi videoida vaikkapa DreamBroker-ohjelmalla (tms.) ja tiedonhaun opastukseen mentäessä, video velvoitetaan katsomaan etukäteen. Seuraavana päivänä kirjastoammattilaisen saapuessa on jo muutamat asiakohdat selviä, tai ainkin tuttuja. Videoissa on vielä se etu, että kun ne tekee, ne ovat käytössä pitkään ja vapaasti verkossa levitettävänä.

Koululaisten oman osaamisen tuominen kouluun on myös vahvasti läsnä uudessa opetussuunnitelmassa, OPS2016. Tässä on myös oivallinen tilanne ottaa esille oppilaille tärkeitä asioita, kiinnostuksen kohteita ja intohimoja. Bloggaajat, vloggaajat, pelaajat, cossaajat ja muut harrasteryhmät myös esille kirjastoon!

Samoista yllä olevista syystä tiedonhaun opetukset pitäisi tapahtua osana meneillään olevaa kurssia, opintojaksoa tai projektia. On todettu, että tiedonhaun oppiminen perustuu hyvin pitkälti todellisissa tilanteissa oppimisen kokemukseen. Tutkimuksesta saatua tietoa ei kannata sivuttaa huomiotta, koska sillä voidaan tehokkaasti muuttaa toimintaa oikeaan suuntaan.

Kustannustehokas on sana mitä käytän nykyään usein. Kirjastoissa, myöskään, ei kannata tehdä asioita tavalla, joka ei ole menestyksekäs. Kirjastolaisille se on pitkälti työajan asia. Resurssit ovat tiukalla eli toimintatapojen katsaus silloin tällöin on hyvästä!

Posted with Blogsy

Näillä mennään - kohti kirjastoseuran vuosikokousta

Olen ehdolla kesäkuussa, kun Kirjastoseuraan valitaan hallituksen jäseniä. Minua pyydettiin nostamaan esille kolme teemaa, joita haluan että Kirjastoseura ottaa esille toiminnassaan. Mietin teemoja pitkään ja koitin tiivistää asian lyhyesti, kuten pyydettiiin. Siksi ehdokasilmoituksessa ei ehkä auennut kaikki se, mitä niillä kolmella teemallani halusin tavoitella. Kun valittava on niin tässä valinta.

1. Kirjastoammattilaisen imagokysymys

Aihe, jota on usein puitu eikä asia vaan korjaannu. "Tarviiko kirjastonhoitajaksi jotain koulujakin käydä?", "Oikeesti, niin pitkä koulutus?" tai"Mitä te siellä teette, kun olette kuitenkin töissä mut kirjasto on kiinni?". Koulutusvaatimus alallemme on kova, mutta arvostus varsin heikko. Tuntuu, että osaaminen ei aina nouse esille edes oman kehysorganisaation sisällä (vrt. kouluyhteistyö). Jos asiakkailla on eri kuva meidän tavoittelemasta tavoitemielikuvasta, markkinointi ja viestintä on yksinkertaisesti epäonnistunut.

Kouluttaudumme tietoasiantuntijoiksi korkeakouluissa ja koen, että juuri se osa ei tule tarpeeksi selvästi esille. Se työ mikä näkyy ulospäin vahvimmin on satutätinä/setänä toimiminen, sarjakuvatyöpajan vetäjä, leffahetken vetäjä, askartelija, vinkkari, kirjallisuuden asiantuntija, lainaaja ja palauttaja, hyllyttäjä, joskus myös koira, tonttu, prinsessa, noita-akka ja pelle, myös vuodenajasta riippuen.

Ehkä tämä liittyy suurempaan keskusteluun, mitä kirjastot tulevaisuudessa ovat? Mutta miten saadaa esille se tietoasiantuntijuus? Olemalla kansalaisten ohjaajanaja opastajana informaatioyhteiskunnassa? Informaatiolukutaidon edistäminen kaikille? Olla todellakin yhteiskunnassa se kollektiivinen informaatiorenki, joka opastaa jokaista kansalaista puikkelehtimaan tietoyhteiskunnassa. Voisimmeko nostaa profiiliamme tätä kautta ja kertoa ammatistamme ja työstämme avoimemmin, jotta osaaminen välittyisi ja nousisi esille. Korkeampi ammattiprofiili nostaisi työn arvostusta ja vaikuttamisen mahdollisuutta organisaatioissa.

2. Nuoret kirjaston käyttäjät

Lapsiasiakkaille kirjastoilla on tarjota laaja valikoima erillaisia aktiviteettejä, vahvimpana niistä lukemaan innostaminen. On kuitenkin todistettu, että alakoulun ylemmistä luokista alkaen kirjallisuuden lukeminen on nimenomaan vaarassa. Lukuinto-hanke oli lukemisen edistämisessä hyvä, mutta hyvin harva hanke keskittyi nuoriin asiakasryhmiin. Nuoret tarvitsevat lisää aktiviteetteja yhtä lailla kuin lapsetkin, vaikkakin ovat hieman haastavampi asiakassegmentti. Nuorisotoimen kanssa tehty yhteistyö on usein onnistunutta ja sitä pitäisi lisätä. Tässä koen tärkeäksi myös nuorten osalta koulu ja kirjastoyhteistyön nostamisen parpaan asemaan.

Tästä nousee myös tarve voimakkaampaan ja yhteisiin päämääriin perustuvaan yhteistyöhön koulutoimen kanssa. Koen, että kirjastoammattilaisten pedagogisen osaamisen lisääminen ja kiinteät yhteistyöryhmät koulutoimen kanssa jo suunntiteluvaiheessa ovat tässä tilanteessa avainasemassa.

3. Kirjasto kaiken avun tarjoana?

Pitäisikö nostaa yleiseen keskusteluun se, toimiiko kirjasto kaiken palvelun paikkana vai tarvitsemmeko linjavetoja? Olemmeko veroilmoituksen täyttäjiä, tiliotteen printtaajia sekä toimimmeko lippupalveluina ja matkatoimistoina? Voimmeko kääntää tämän tietokoulutuksen tapahtumatuotannoksi? Kumppaneita on jo esimerkiksi pankeista löytynyt, mutta tätä on tehty vasta suhteellisen vähän. Oikeudet ja vastuut on tässä selvitettävä, jotta kirjastojen työntekijät eivät joutuisi pahoihin vastuutilanteisiin ollessaan palvelualttiita. Tämä saattaa hyvinkin olla tulevaisuuden suuntaus, mutta toiminta on vielä hyvin sekavaa ja hajannaista.

Jos nämä teemat vetoavat sinuun ja tuntuvat sellaisilta, että olet samaa mieltä niin käytä äänesi minun äänestämiseen kesäkuussa Seinäjoella, Kirjastoseuran vuosikokouksessa 11.6. Jos et itse ole menossa tapahtumapaikalle, voit antaa Seinäjoelle lähtevälle valtakirjan.

Ihanaa kesän odotusta!

Lukuintolähettiläs Aleksi Delikouras!

Aleksia olen kuunnellut useaan otteeseen, mutta häntä on aina ilo aina kuunnella. Hän on niin mahtava esimerki pojasta, joka ei tykännyt lukea ja on huono koulussa, mutta on nyt kirjailija ja elokuvaohjauksen opiskelija.

Hän kertoo, että hänen puheen kehitys tuli myös myöhässä, koska perhe on kreikkalais-suomalainen ja kotikielenä näiden lisäksi oli vielä englanti. Huonot kokemukset kirjallisista töistä toivat pettymyksiä. Koulussa asiat eivät sujuneet ja se toi syvän epäonnistumisen tunteen.

Kun hän sai 12-vuotiaana videokameran lahjaksi, hän alkoi kuvata action-pläjäyksiä. Mukaan tuli vähitellen käsikirjoituksen tekeminen ja editoiminen. Viimeisen niitin antoi Taru Sormusten Herrasta, joka leffana iski yhtä kovin kuin Tähtien Sota! Kun on tosifani, siitä pitää tietää kaikki, Legolasin jousen puumateriaalista taistelukohtauksiin. Hänen piti siis tarttua Tolkienin jättiläiseen. Ensimmäinen onnistunut lukukokemus oli hänelle lähes yhtä koukuttava kuin videopelien pelaaminen.

Kun hän pääsi yläkoulussa kirjoittamaan ainetta koneella, siitä tuli 50 sivuinen tarina, joka oli sivumäärän takia pakko lopettaa siihen, että kaikki päähenkilöt piti tappaa ja lohikäärme voitti. Hän pääsi Kallio taidelukioon ja silloin elokuva vei voiton. Fatal Ninja hahmo sai hengen lukioaikana.

Nörtti-hahmo sai alkunsa dokumenttiprojektina, yhteiskunnallinen ja ajankohtainen aihe oli teemana. Teemaksi tuli tietokoneriippuvuus ja haastateltavana oli Nörtti. Hän laittoi sen youtubeen ja viikoissa video sai tuhansia katsojia. Dokumentti!

And the rest is history...

Aleksi on hurjan hieno lukuintolähettiläs, koska häneen on monien poikien helppo samaistua. Hän on ollut huono koulussa, tuntenut itsensä epäonnistuneeksi mutta kun löytyy se oikea koukku ja forumi niin asia lähtee etenemään ja muodostuu jopa intohimoksi ja ammatiksi.

Lukuinto-koulutusta Turussa 3-4.12.2014, Sara Sintonen

Toisena puheenvuorona dosentti Sara Sintonen Helsingin yliopiston opettajakoulutuksen laitokselta ensimmäisenä pelauttaa meillä Kahoot peliä. Kyseessä arvauspeli, jossa arvuutellaan lasten median käytön lukuja. Kävi selväksi, etttä 5-6 vuotiaista 75% käyttää älupuhelinta. Myös sen opimme, että pienet lapset mobiililiatteille tuo televisio-ohjelmat. Usein miten se on Pikku Kakkonen jota lapsi katsoo Yle Areenan kautta.

Nuorissa on myös hurjia mediataitureita. Sara Sintonen on myös tutkinut lapsia ja nuoria videobloggaajina. Kun oma innostus asiassa on suuri, asiaan heittäytyy ja hetken päästä harjoittelulla kehittyy käsikirjoittajaksi editoijaksi ja kuvaajaksi. Vanhempien pelko oman lapsen olemisesta verkossa on tosin koko ajan läsnä. Siinä myös Sintonen huomauttaa että vastuuntunnon ajattelua pitää kehittää, sekä koulun, kirjaston ja vanhempien toimesta.

Lapset tuottavat -tutkimuksessa ilmeni, että 20 oppilaan luokassa on 2-3 jotka ovat aivan pihalla, samoin toisessa päässä on 2-3 jotka ovat hurjan hyviä. Väliin jäävä joukko tarvitsee ehdottomasti myös tukea ja opetusta. Miten pitää ne viimeiset kiinni aiheessa ja miten tuetaan myös niitä hurjan hyviä. Tutkimuksessa huomattiin, että aktiiviset mediatuottajat ja jakajat ovat muutenkin hirveän aktiivisia harrastajia. He ovat myös koulumenestyjiä ja heitä tuetaan kotoa. Sara Sintonen on kirjoittanut ja tutkinut paljon, eli lisää hänen tutkimuksistaan löytyy verkosta.

Duunaa ihan jäätävän hyvä esitelmä!

Tänään pyörittelin päässäni tuttuja asioita, mutta vähän uudelta kantilta. Olen paljon lueskellut nuorten tiedonhallintataidoista ja miten niissä on korjailtavaa. Tänään tutkaani osui Esa Väliverrosen tuore blogikirjoitus "Puhe diginatiiveista kannattaa jo unohtaa". Moni tutkimus viittaa samaan loppupäätelmään. Tai siis, mitä me tarkoitamme diginatiivilla? Se näyttäytyy meille usein nuorten näppärällä tekniikan käyttämisellä ja ennakkoluulottomalla asenteella sosiaalista mediaa kohtaan. Jos haluamme, että siihen liittyy myös tehokas tieto- ja viestintätekninen osaaminen hyötykäytössä, lähdekritiikki, tiedon yhdisteleminen, joudumme useinmiten pettymään. Termin 'diginatiivi' käyttäminen yleensäkin on tainnut päästä puremaan meitä jalkaan.

Toinen asia mitä pyörittelin oli diskurssit ja niiden erot. Se, miten me emme puhu saamaa kieltä, vaikka puhummekin suomea. Opettajille ja kirjastolaisille samat asiat näyttäytyvät koulutustaustan takia eri tavalla. Ja niin edelleen. Meillä on erilaisia käsityksiä asioista, kentän sisälläkin. Joskus se kiteytyy vain erilaiseen kielelliseen ilmaisuun.

Tiedonhaun opetus kalskahtaa nuoren korvaan tylsältä ja tarpeettomalta. Se ei vaan natsaa. He osaavat jo hakea tietoa, jos heiltä kysyy. Kirjastohan voisi kuitenkin tavallaan toimittaa koko paketin, tiedonhaun prosessi lopputuotoksineen. Miltä kuullostaa: "Miten duunaat ihan jäätävän hyvän esitelmän äikän tunnille??" Ei ehkä menisi siltikään läpi esim. Roosalle ja Valtterille, mutta oltaisiinko siinä vähän jo lähempänä sitä todellista tarvetta ja nuoria??

Kirjastot ja some, päänvaiva vai mahdollisuus?

Sosiaalisen median työkaluista Facebook oli ensimmäinen, joka tuli kirjastoon. Sen jälkeen on tullut Twitteriä, Pinterestiä, Instagramia, Whatsuppia. Vuosien varrella niiden ilmestyttyä vastuulliset on usein nimetty sen mukaan, kuka yleensä on ollut kyseisestä asiasta tietoinen ja aktiivinen.

Matkan varrella asia on kuitenkin mennyt epäselväksi. Tai siis selkeyttä ei ehkä koskaan ollutkaan, kokonaisuuden suhteen. Johanna Hurmerinta blogissaan on käsitellyt sosiaalisessa mediassa useimmiten tehtyjä virheitä, mm. suunnitelman puutetta. Lokakuisessa 'Ledarskap på bibliotek' -kurssitapaamisessa mietimme tätä asiaa myös. Kirjastoilta puuttuu sosiaalisen median strategia. Ja nimenomaan siinä suhteessa, että voitaisiin määrätellä mitä sosiaalista mediaa käytetään tavoitellessa mitäkin asiakassegmenttiä.

Someen pitää olla startegia, joka määrittelee mitä sillä halutaan tavoitella, mihin halutaan pyrkiä mitä välineitä käyttäen, mitä sovelluksia on tarkoituksenmukaista käyttää ja minkä asiakasryhmän kanssa. Nuortenkirjastotyö on tässä avainasemassa. Nuoria asiakkaita voi koittaa tavoitella esim. Instagramin kautta erilaisilla kilpailuilla. Tähän on hyvä vielä vinkata Maria Kronqvist-Bergin väitöskirja, joka käsittelee mm. varsinaissuomalaisten kirjastojen sosiaalisen median käyttöä ja sitä, miten kirjasto 2.0sta jää usein sosiaalisuus uupumaan.

“You are what you share.” 
― C.W. Leadbeater, We Think: The Power Of Mass Creativity