IFLAn presidentin tapaaminen alkoi Ateenan herätessä huikean upeassa paikassa, upo uudessa Stavros Niarchos säätiön kulttuurikeskuksessa. Ministeritason tervetulotoivotukset kuultiin opetusministeri Gavrogloulta (Ministry of Education, Research and Religious Affairs), kulttuuriministeri Lydia Koniordoulta sekä telekommunikaatio- ja media ministeriön edustajalta Lefteris Kremtsosilta (Communication and Media Ministry of Digital Policy of Greece).
Opetusministeri kertoi huomioistaan muutoksen ajasta, missä kysymys ei ole pelkästään uudesta teknologiasta, vaan kyseessä on monimutkaisempi asia. Mitä muutoksia tämä tilanne meille tuo, miten opimme, miten luemme, ja miten ajattelemme. Entä miten käy kirjan ja kirjastojen? Tilanne vaatii paljon keskusteluja, jotta ymmärretään asiaa kunnolla, koska tilanteeseen vaikuttavia tekijöitä on paljon.
Kremtsos nosti myös esille hyvin valideja asioita. Yhteiskunnassa kirjastot ovat avainasemassa. Kirjastojen täytyy pitää huoli, että kaikki pääsevät osalliseksi digitaalisesta maailmasta, se on ihmisoikeuteen verrattavissa oleva asia. Kun mediassa esiintyy asymmetriaa, kirjastot antavat äänen kaikille. Valemedia ja väärän tiedon maailma on uhka meille kaikille ja tällöin kirjastosta löytyy voimaa. Myös oppilaiden ICT-taidot, elinikäinen oppiminen ovat keinoja, joilla voimme lähteä kuromaan umpeen digitaalista kuilua. Tarvitsemme konkreettista infrastruktuuria, digitaalisia välineitä ja vain sitä kautta pääsemme opettamaan digitaalista- sekä medialukutaitoa. Yhteistyö useiden eri organisaatioiden kanssa on avainasemassa.
Mutta suurimman jäljen tältä päivältä jätti professori David Snowden Walesin Bangorin yliopistosta. Puheen aluksi hän ilmoitti, että hän pidättää oikeuden suututtaa ja olla välittämättä sen seurauksista. Eli hänen key note herätteli ja ravisteli.
Elämme totuuden jälkeisessä yhteiskunnassa. Olemme kautta aikojen uskoneet eksperttejä ja tiedemiehiä, mutta nyt, Snowdenin sanoin, uskomme mieluummin päätöksenteon poliittisille demagogeille. Kysymys on siitä, keneen me luotamme. Snowden puhui kyllähullu-syndroomasta. Nyt tämä syndrooma saa jokaisen kylähullun legitimoimaan jutut internetissä. Vahvin sanoma mikä hänellä oli on, että sosiaalinen media ei ole ratkaisu, se on ongelma. Myös lasten digitaalinen aika on ongelma. Konkreettinen pitkäkestoinen lukeminen uppoaa paremmin, kuin sähköisestä mediasta luettu teksti. Sosiaalisen median kääntöpuolesta voi ottaa esille Suomessa alkuviikosta puhuttaneen tapauksen palautuslennoista Afganistaniin. Myös vahvistamaton tieto leviää sosiaalisessa mediassa kulovalkean tavoin, jos leviävät oikeiksi todistetutkin.
Toinen asia, jonka hän nosti voimakkaasti esille on tavoitteet ja miten tavoitteiden asettelu tuhoaa meidän synnynnäisen keksimiskyvyn ja aidon innovaation. Hänen mukaansa selkeät tavoitteet tuhoavat pyrkimyksen. Kun tiedetään mihin olemme menossa, tavoitteen taakse ei enää katsota. Tästä tulee mieleen keskustelu, jota on käyty tässä pari viikkoa sitten Suomessa, kun lapsi oli koulussa edennyt omaa vauhtia tehtäväkirjassa ja sai siitä negatiivisen Wilma-merkinnän. Asiaa on sen jälkeen kommentoitu suuntaan ja toiseen. Itse mietin, että onko tässä myös kyse siitä oppilaiden tehdessä juuri ja vain se, mikä vaaditaan? Onko asialla tekemistä myös ns. vähimmän vaivan lain kanssa? IFLA:n väki oli kokoontunut Ateenaan nimenomaan laatimaan visiota ja toimintasuunnitelmia, niin puhe osui tältä osin vähän meidän kaikkien nilkkaan.
Kyky nähdä ennakoimaton, on asia jolla luomme aitoa innovatiivisuutta. Lääkkeiden yllättävillä sivuvaikutuksilla onkin löydetty vaikutuksia toisiin sairauksiin, mikroaaltouuni keksittiin vahingossa. Kun näemme edessämme tietoa, johon kiinnitämme hetkeksi huomiomme – emme ehkä ymmärrä asioiden merkitystä kuin vasta vuosien jälkeen. Ihminen ei vaan luonteeltaan kykene tekemään 100% rationaalisia, pelkkiin kylmiin faktoihin perustuvia päätöksiä.
Snowden esitteli apex predator teorian, jonka mukaan evoluutiossa ei välttämättä selviä vain vahvin, vain elinkelpoisin ja olosuhteisiin mukautuvaisin. Tämän mukaan nykyinen Yhdysvallat on menettämässä globaalia valta-asemaansa ja pienet maat, jotka ovat ketteriä, porskuttavat vilisten eteenpäin. Mukautuvaisin osaa uuden kehittämisen paremmin ja on valmiimpi ottamaan uutta vastaan.
Myös suomalaista koulumaailmaa kiinnostavasata näkökulmasta Snowden mainitsi, että aineiden yhdistäminen, kyky ajatella monella alueella ja rakentaa siitä uutta on paljon merkittävämpää, kuin jonkun yksittäisten aineiden kohottaminen toisten edelle. Opetussuunnitelman ja laaja-alaisen osaamisen näkökulmasta tämä on hyvin kiinnostavaa. Taito ymmärtää kokonaisuuksia ja asioiden vaikutusta tiettyyn ilmiöön tai tapahtumaan, on tie innovaatioon. Antropologia, historia, psykologia olisivat tällä hetkellä kaikkein tärkeimpiä oppiaineita kouluissa, hehkuttaa Snowden. Hänen mukaan pakotamme lapsia oppimaan teknologiaa, joka on vanhaa jo kun he menevät työelämään – emme opeta heille osaamista ihmistieteen kautta, joka toisi innovaatiot. Opetamme heille sen, mitä me itse ymmärrämme, mutta rakennuspalikat olisivat kaikkein tärkeimpiä opetettavia asioita.
Snowden jatkoi tykitystään ja väittää, että me myös levitämme helpommin tietoa epäonnistumisista kuin onnistumisista. Lasta pelotellaan Hannu ja Kerttu tarinoilla iltasella kertomalla, että lapset olivat tuhmia kun lähtivät yksin metsään ja sitten noita söi heidät, melkein. Kaikki hyväksyvät epäonnistumisen, jopa suunnitelmat, jotka selvästi tulevat epäonnistumaan. Kollegani tohtorikoulutettava Brasiliasta on kertonut, miten kahden vuoden sisällä Brasilian lainsäädäntö mahdollistaisi koulukirjaston perustamisen vaatimisen jokaiseen kouluun. Kaikki tietävät, ettei tämä tule onnistumaan. Tässä on minusta tärkeä miettiä kaikkia tekemiämme tavoitteita, visioita, strategioita ja muista suunnitelmia. Mihin ne meitä oikeastaan vievät, mitä ne meille viestii? Tehdään tämä ja sitten kaikki on ”tarpeeksi hyvin”? Näen hänen väitteissä myös yhtäläisyyden suomalaiseen kulttuuriin, jossa usein onnistumisella hehkuttelu on vähintäänkin epäsopivaa. Niin ei vaan sovi tehdä. Kiukuttelu, valittaminen ja pomon solvaaminen saattaa olla porukassa paljon hyväksyttävämpää.
Jutun ydin oli siinä, että kun me asettelemme rajoja ja tavoitteita, tapamme samalla mahdollisuuden uuden löytämiseen ja aitoon innovaatioon. Meidän pitää astua ulos itse itsellemme luomasta laatikosta. Ja kun nyt ollaan ajattelemassa laatikon ulkopuolella, nin tässä pieni ajatuspähkinä suomalaisille päätöksentekijöille. Walesissa ei hyväksytä yhtään lakia, jonka vaikutusta seuraavaan sukupolveen ei ole tutkittu!
 |
| Stavros Niarchos keskuksen "Majakka". Kuva: A. Ojaranta |
David Snowdenilta kysyttiin lopuksi muutama kysymys ja hän vielä tarkensi näkemystään kirjastosta. Kirjastot ovat yhteiskunnan valvojia, aktivisteja, jotka kytkeytyvät ei pelkästään kuratoimaansa aineistoon vaan koko ympäröivään yhteiskuntaan. Kirjastot ovat luonteeltaan monitieteellisiä ja se jos mikä olisi paikka innovaatiolle! Ja, jottei nyt romuteta kaikkien strategia- ja tavoiteprosesseja, niin suunnitelmia pitää olla, koska hänen mukaan niitä odotetaan. Mutta suunnitelmaprosessin keskusteluja, törmäytyksiä ja pohdintoja ei voi tehdä suunnitelmassa näkyviksi ja siksi suunnitelman tarkoitus ei avaudu kaikessa laajuudessaan pelkälle suunnitelman lukijalle.
Muutamalla jokapäiväistä elämää on tapa muuttaa, ei suunnitelmien tekeminen, ei siksi että mitä pitää olla, vaan mitä meistä voi tulla! (David Snowden, 2017)
Ajatuksissa pyörii nyt, että onko jollain kirjastoalan toimijalla tarvetta uudenlaisiin ratkaisuihin, katsoa asioita laatikon ulkopuolella ja pohtia miten asioita voitaisiin tehdä uudesta perspektiivistä? Hackathoniin osallistuminen ei tarvitse olla koodaamista, vaan ratkaisumallien hakkeroimista, joista voi kehittyä käyttöön siirrettäviä konsepteja ja tuotteita, kun niitä tekemään saadaan oikeanlainen tiimi ja tuottajat, eli haasteiden asettajat. Tätä kannattaa pohtia ja kypsytellä myös kirjastoalalla, ei lainkaan pois suljettu ajatus.
